Olin ennen varsin syvällinen ihminen. Tai ainakin huomattavasti syvällisempi kuin nykyään. Silloin etsimällä etsin internetistä ja muutenkin ihmisiä, joiden kanssa kykeni syvällisempään keskusteluun. Pohdin erinäisiä kysymyksiä niin elämän tarkoituksesta siihen, mikä on oikein ja väärin. Enkä nykyisin ymmärrä mihin sen ihmisen olen itsestäni kadottanut.

Nykyisin taitaa syvällisimmät pohdintani liittyä siihen, kuinka monta kaloria saan päivässä syödä ja miten saisin kärsivällisyyteni riittämään laihdutukseen. Milloin minusta tuli näin pinnallinen ihminen? Jos ihmiset väittäisivät minulle, että olen pinnallinen ihminen, nauraisin niille päin naamaa. Mutta valitettavasti se taitaa olla totuus. Tuntuu etten edes kykene enää syvälliseen ajatteluun. Mutta mikä oli se käännekohta elämässäni, kun niin kävi?

Luulisin, että kaikki lähti siitä, kun lopetin aktiivisen seurakuntanuoren elämän. Koko ajan ei tullut ulkopuolisia ärsykkeitä ja painostuksia keskustelemaan syvällisemmin tai aihetta pohtia asioita syvempää. Sitten tuli mukaan kuvioihin hauskanpito, ystävät, miehet ja yhtäkkiä oltiinkin sitten pinnallisuuden huipussa, ja rakastuneita. Biletettiin kavereiden kanssa viikonloppuisin ja ainoat keskustelut, joita kavereiden kanssa käytiin olivat edellisten ryyppyiltojen kertausta makean naurun kanssa, paskan puhumista toisista ihmisistä ja juoruilua..

Muuttuuko ihmisen elämä väkisin jossain vaiheessa pinnalliseksi puurtamiseksi nuoruuden haihattelujen jälkeen, vai oonko minä vain poikkeustapaus? Pitäisikö mun huolestua siitä, jos en ikinä pysy kärryillä maailman menossa. Vai pitääkö minun vain hymyillä, kun joku ottaa asian puheeksi josta minulla ei ole hölkäsenpöläystäkää tietoa?

Eräs ystäväni netistä, minua aina välillä pommittaa erinäisillä kysymyksillä. Hän pyytää mielipidettä johonkin asiaan ja mä jään hölmistyneenä miettimään, mitä siihen vastaisi, koska en tiedä asiasta mitään. Minusta olisi ihana päästä käymään hänen kanssaan kunnollisia keskusteluita eri aiheista. Opetella oikeesti keskustelemaan henkevästi. Mutta se vissiin on sit mun osalta jo ohi. Varmaan se jatkuva hiusten blondaaminen on turruttanut kaikki aivosolut mun päästä ja estää syvälliset keskustelut, eikä enää tämä tekoälykään auta, jota kovasti yritän tähän päähäni pistää kun tuntuu että kaikki aivosolut on jo kuolleet. Vai ryyppääminenkö sen teki? Kun hylkäsinkin absolutisti-periaatteet täysikäiseksi tultuani ja ryhdyin ryyppäämään. En usein, mutta menikö minulta uskottavuus itseeni? Ehkä se sitten meni. Mä ehkä oon ihan hauskaa seuraa ja joskus heitän jotain nokkelaa. Mut oikeesti oon ihan pirun tyhmä, enkä keksi mitään millä tätä kehittäisin. No toivotaan, että tää blogi saa mut laajentamaan ajatusmalliani muuallekkin oman napani ympäriltä ja saisin oikeesti vähän sitä järkeäkin päähän tänä vuonna. Toivossa on hyvä elää. ;D