Niin. Millainen minä oikeastaan olen? Miksi tämä kysymys on aina yhtä vaikea kun joku sitä kysyy. Tietenkään en voi ruveta kertomaan koko elämäntarinaani mukaanlukien joka ikistä pientä yksityiskohtaa tässä elämässäni. Jokaisen pienen arpeni tarinaa tai jokaista suurta draamahetkeäni ja epätoivoista ihastustani elämäni varrelta. Ei KUKAAN jaksa sitä kuunnella kerralla. Mutta kuka on se "minä" siellä tarinoiden taustalla?

En kai voi vastata, että olen vain tavis, sellainen ihan normaali ihminen. Normaalin näköinen, teen normaaleja juttuja ja normaalissa ympäristössä. Ei mitään suurempaa poikkeavuutta muihin nähden. Olen massaa. Mutta voiko ihmisiä myöskään luokitella luonteensa ja tyylinsä mukaan erinäisiin ryhmiin: tavikset, pissikset, hopparit, fruittarit, emot jne. Onko ihmisestä tehty vain yksi luokiteltava osa maailmaa?

Yleensä kun minulta kysytään tuota kysymystä, millainen olet, voisi vastaukseni olla valmiina copypastettavana tai ulkoa opeteltuna litaniana adjektiiveja ja toivon, että se riittää kysyjälle: avoin, mukava, ennakkoluuloton, reipas ja huumorintajuinen. Voiko ihmistä kuitenkaan kuvata vain kasalla adjektiiveja? Ja kai minullakin pitäisi olla vähän parempi tieto itsestäni, kun joku sitä kysyy. Ja minkätakia nuo adjektiivitkin ovat aina positiivisia mainossanoja itsestään?

En omasta mielestäni ole kovinkaan avoin välttämättä, mutta silti sen aina sanon, koska se vaan kuulostaa niin hyvälle. Mukava olen pääpiirteittäin, jos minulle ollaan mukavia, mutta olen myös henkilö, joka saa sinut maanpäälliseen helvettiin jos minut suututtaa liian pahasti. Ennakkoluuloton, no minähän en esim. halua ikinä maistaa mereneläviä, sushia tai monia muita ruokia, koska olen liian ennakkoluuloinen sen suhteen. Lisäksi en usko ikinä ihmisten tarkoittavan minulle mitään hyvää vaan ajattelen aina että niillä on oma lehmä ojassa kun soittavat minulle. Muodostan ihmisistä päässäni kuvia heti kun tapaan heidät ensimmäistä kertaa: "tuon näköinen kaveri ei voi olla kovinkaan mukava..". Ei minusta kovin ennakkoluulotontakaan saa. Reipas. Risto Reipas. Tästä sanasta tulee aina mieleen vain se "ekaluokan reipas koululainen", jota sitäkään minusta ei tullut. Minusta ei kovin helpolla saa sanaa reipas käytettyä. Pelkään kaikkea kuollakseni: hammaslääkäriä, puheiden ja esitysten pitämistä, keskustelua tuntemattomien ihmisten kanssa puhelimessa, lääkärissä käyntiä ja muiden reaktioita tekemisiini. Ja viimeisenä huumorintajuinen. Miten ihminen voi edes sanoa olevansa huumorintajuinen, koska jokaisella ihmisellä on oma huumorintajunsa? Läheskään kaikki ihmiset eivät pidä tai tule pitämään minun huumoristani, voiko nauravaisen ja huumorintajun sekoittaa toisiinsa, koska nauran paljon, mutta en nyt sanoisi että huumorintaju olisi kovinkaan korkeella.

Miksi en sitten voi itseäni kuvaillessa sanoa vain pahimpia asioita itsestäni? Laiska, saamaton paska, jolla ei ole itsekuria ja joka haaveilee aina jostain minkä voisi saavuttaa, muttei tee asian eteen mitään? Silloinhan ihmiset tietäisivät valmiiksi, mitkä on ne minun heikkoudet ja voisivat lähteä sitä kautta etenemään ylöspäin niihin parempiin puoliin. Miksi aina pitäisi tehdä hyvä ensivaikutelma, ja lopulta romauttaa toinen pilvilinnoistaan näyttämällä ne paskat puolensa sitten käytännössä, ilman varoituksia?

Ja kuten huomata saattaa, minäkin osaan kierrellä ja kaarrella aika hyvin vastauksen antamista. Kuinka moni ihminen tästäkään saa loppujen lopuksi mitään kuvaa, millainen minä olen? Todennäköisesti ainoastaan sen kuvan, että minä olen ärsyttävä pikkumainen akka, joka kirjoittaa vain jostain saadakseen oman äänensä kuuluviin oli se hyväksi tai ei. Ja sellainen mä olenkin.